Helmikuu

Yhtäkkiä loputtomien sateiden ja harmaiden taivaiden seasta ilmestyy aurinko kirkkaana, keväisenä ja lämpimänä. Istumme ilman takkeja aurinkoisella terassilla Sternschanzessa vastapäätä vallattua Rote Flora -taloa ja juomme passionhedelmämehua. Tienpenkoilta pilkistävät jo krookukset. Voisiko olla niin, että kevät on jo tulossa, helmikuun lopussa? Lopetan valittamisen Hampurin säistä ja nautin aurinkoisen päivän tuomasta energiasta ja ilosta. Kotona leivon laskiaispullia ja kuuntelen suomenkielistä poppia, Scandinavian Music Groupia ja Lyytiä. Luen sohvalla Sisko Savonlahden kirjaa, jossa liikutaan tuttuakin tutummilla kulmilla Kalliossa. Nukahdan ja mies vie lapsen leikkipuistoon. On niin kaunis päivä.

Samaan aikaan uutisissa pyörivät järkyttävät tiedot sodasta Ukrainassa. Venäjän pelottavat ja mistään piittaamattomat, suuruudenhullut lausunnot, ihmisten hätä. Perheet ylittämässä rajaa, takaisin käännytetyt, tykinruoaksi varatut isät ja pojat, itkevät lapset. Toisia tilanne suututtaa, he voimaantuvat protestoimaan ja keskustelevat sanktioiden riittävyydestä ja uusimmista lausunnoista. Jotkut lainaavat pikkubussin ja lähtevät hakemaan ihmisiä turvaan, pakkaavat kyytiin ruokaa, vaippoja ja tarroja lapsille. Moni ilmaisee tukensa ja huolensa sosiaalisessa mediassa. Itse haluaisin sulkea kaikki uutissovellukset ja samalla silmäni, korvani ja mieleni, palata turvalliseen kuplaan, jossa hätä ei olisi näin lähellä. Pelkään, mitä maailman ja Euroopan tasapainolle tapahtuu, pelkään mitä Suomessa tulee tapahtumaan. Pelkään, etten pysty suojelemaan lapsiani tai että mieheni joutuu vaaraan. Mietin varautumiskeinoja, olen kiitollinen kahdesta kotimaasta. Pohdin sopivia avustuskanavia, ajattelen ehkä illalla ajavani katsomaan Elphiä, joka valaistaan Ukrainan lipun värein. Toisaalta en tiedä, mitä apua on minun tai muidenkaan tavallisten tallaajien somepäivityksistä ja empatiasta. Avustukset tuntuvat riittämättömiltä, avautuminen turhalta, olo voimattomalta. Anoppini sanoo, että jollemme protestoisi, eläisimme edelleen DDR:ssä, mistä hänellä onkin kokemusta. Hän on askarrellut protestibanderollin, jonka hän kiinnittää autonsa takaikkunalle. Hän käy mielenosoituksessa ja opettaa saksan kieltä ukrainalaisille naisille. Minä haluaisin suojata itseäni ja lapsiani, unohtaa kaiken pahan ja vain leipoa pullaa aurinkoisessa asunnossa.

Maaliskuu

Makaan sängyssä ja katson seinän vaaleaa rappausta. Aurinko paistaa siihen sivusuunnassa ikkunaverhon takaa ja paljastaa siinä piileviä erilaisia muotoja. Kalloja, tonttuja, rintoja, pullapitkoja. Vääristyneitä kasvoja ja takajaloillaan seisovia peuroja. Makaan vasemmalla kyljelläni, tyynyjä tilkittynä polvien väliin ja käsivarren alle tukemaan selkääni, joka on väsynyt uuden elämän kantamisesta. Olen maannut tässä asennossa jo viikkoja, herännyt öisin lukuisia kertoja, kohentanut tyynyjä, kääntänyt vaivalloisesti kylkeä. Viime päivät olen sairastanut, virus jota olemme pelänneet kaksi vuotta on vihdoin saavuttanut meidätkin. Rinnalla on paino, päätä särkee ja samalla se leijuu omituisessa usvassa, pumpulipeitossa. Nyt makaan kylkiasennossa myös päivisin, luen ja torkahdan kun olen saanut pienen tyttömme istutettua lastenohjelman tai satutanssivideon ääreen. Mieheni hoitaa kotia ja töitään ja yrittää suojautua virukselta nukkumalla olohuoneen sohvalla. Aamulla tyttömme kiipeää sänkyyni ja pulputtaa elämäniloaan vieressäni. Minä makaan kylkiasennossa ja tuijotan valon leikkiä seinän pinnalla, tunnen oloni apeaksi ja väsyneeksi, pääni leijailee usvassa. Lopulta mieskin sairastuu. Yhdentoista päivän karanteeni tuntuu pitkältä, kun yrittää viihdyttää pirteää ja lähes oireetonta pikkupotilasta sisätiloissa.

Huhtikuu

Koronan ja sotauutisten lisäksi kevääseen on mahtunut aurinkoisia eväsretkiä, kirsikankukkia ja räntäsadetta. Pop-up taideklubin ensimmäiset konsertit Hampurissa ja Poulencin kamarimusiikkia Kansallisoopperalla. Kevään viimeiset opetukset ja tutkinnot Sibelius-Akatemiassa sekä erinäisiä flunssia, joiden alkaessa elämä pysähtyy kodin ympärille, aika hidastuu ja viikonloppureissut, kyläilyt ja työsuunnitelmat peruuntuvat tai ainakin siirtyvät hamaan tulevaisuuteen. Luen jostakin lehdestä jutun, jossa puhutaan turvallisuudentunteemme järkkymisestä viime vuosina. Ilmastokriisi, pandemia ja Venäjän hyökkäys Ukrainassa ovat kaikki suuria, ahdistavia mullistuksia, jotka horjuttavat uskoa tavallisen, turvallisen elämänmenon jatkumiseen. Ahdistavat uutiset ja avuttomuus uuvuttavat ja tekee mieli työntää pää pensaaseen ja suojautua. Samalla sitä on todella onnekas, kun elämä jatkuu suht normaalina. On musiikkia, aurinkoisia puistokävelyjä ja ihan tavallisia, tylsiä kotipäiviä. Kolmetuntiseksi venynyt kahvitteluhetki ystävän kanssa ja pääsiäismunajahti pihalla. Pieni ihminen, joka pitkän ja tapahtumantäyteisen päivän päätteeksi sanoo, että parasta päivässä oli se, kun pesimme yhdessä lattiaa ja jahtasimme mopilla toistemme varpaita. Kaiken kaaoksen keskellä täytyy kai vaan jatkaa elämää, arvostaa sitä entistä enemmän, pitää läheisistä tiukemmin kiinni, auttaa siinä missä voi.