Joskus äidin rooli on niin kaiken nielevä, että on kuin siihen hukkuisi, katoaisi pehmoiseen ja upottavaan pumpuliin, josta irtautuminen on uuvuttavaa, hetkittäin toivotonta. Etenkin vauva-aikana sitä räpiköi syvällä, eksyy niin että on vaikea muistaa, kuka aikaisemmin oli. Vauva-aika on ihanaa ja ihmeellistä ja siihen uppoutuminen välttämätöntä, mutta on tuskallista joutua sillä tavalla eroon itsestään.
Nyt kun vauvavuosi on takana päin, alan pikkuhiljaa pulpahtaa pinnalle, emme ole enää vauvan kanssa yhtä ja samaa. Erillisyyden myötä muistan taas hetkittäin, kuka olen, tai ennemminkin on tilaa kuunnella, kuka olen nyt. Se tuntuu helpottavalta, kuin raikas ilma virtaisi keuhkoihin tai tuntisi pitkän talven jälkeen keväisen auringon lämmön poskellaan. Erillisyyden myötä myös rakkaus on helpompi havaita. Se aaltoilee lämpimänä sisälläni, kun sylittelen vauvaani, kun hän katsoo minua onnellisena ja opettelee ihmisenä olemisen perusjuttuja. Vilkuttaa ja sanoo äiti. Tässä me ollaan, me kaksi. Pikkuinen suloinen poika ja minä; nainen, äiti, ihminen.
Viimeisimmät kommentit