On kuuma kesäpäivä Hampurissa. Olemme keskellä päivää ulkona koko perheen voimin, alle parikuisen vauvan ja nelivuotiaan esikoisen kanssa. Mies saa spontaanin idean lähteä Sternschanzeen, Hampurin cooliin kaupunginosaan, joka on kuin pieni pala Berliiniä, johon rakastuin ollessani siellä opiskelemassa iäisyys sitten. Schanzesta pitäisi löytyä kiva hiekkabaari, josta saa myös lounasta; sellainen rento ja vaivattoman cool paikka, jossa tuntee olevansa urbaanissa ympäristössä, josta voi löytää vaikka mitä kivaa, sellaisissa ollaan aina tykätty käydä. Lapsillekin on leikkipaikkoja, joten perheellisetkin voivat nauttia paikan meiningistä päiväsaikaan. Perillä on kuitenkin aivan liian kuuma, en löydä sopivaa varjoa vauvalle. Ruokatarjoilu alkaa vasta illemmalla ja juomamme houkuttelevat ympärillemme pyörimään tunkeilevien ampiaisten armeijan. Vaihdamme paikkaa kolmesti. Tasapainottelen naapuriravintolasta hakemiamme noutoruokia milloin minkäkin kannon nokassa tai polvillani, leikkaan lapsen ruokaa sopiviksi paloiksi yhdellä kädellä ja huidon ampiaisia kauemmas toisella. Yritän vaikuttaa siltä, että täällä on kivaa, että ampiaisia ei tarvitse pelätä, että olemme sellainen rento perhe, joka sopii tänne, että en ole huolissani siitä, että vauvan vaunukoppa on muuttumassa saunaksi. Mutta en ole rento enkä cool, en ollenkaan. Olen hikinen, stressaantunut ja ärtynyt.
Luen hiekkabaarin vessan seinästä runontapaisen. Siinä metsästetään yöbusseja sateessa sattumanvaraisesti kohdattujen, jännittävän erilaisten tyyppien seurassa. Se saa huomioni, siinä on jotakin etäisesti tunnistettavaa. Tunnistan siinä nuoremman itseni, jolle elämä oli seikkailu, johon kuului yöbusseja, hiekkabaareja ja sattumanvaraisesti kohdattuja ihmisiä, joista kuka tahansa saattaisi tulla osaksi tarinaani, saada sen alkamaan tai lipua ohi jännittävänä mutta merkityksettömäksi jäävänä kuriositeettina, osoituksena siitä, että maailma on täynnä elämää ja mahdollisuuksia ja minä olen osa sitä, täysillä elossa, varsinkin öisin ja muutaman lasillisen jälkeen. Huomaan suhtautuvani runoon yhtä aikaa kyynisesti ja vähän surumielisesti.
Keski-ikä taitaa olla sitä, kun cool ei olekaan enää cool vaan teennäistä, epämukavaa tai vähän työlästä, ajattelen. Voin nähdä nuoremman itseni nauttivan tästä ympäristöstä ja innostumassa sen pöhinästä vaikka siellä ei mitään erikoista tapahtuisikaan. Nyt peiliä sivusilmällä vilkaistessani näen kymmenen vuotta vanhemman vasta synnyttäneen mamman, joka stressaa lasten ylikuumenemista, tyynnyttää kiukkukohtauksia ja sammuttelee muita jälkikasvuun liittyviä tulipaloja oikealla ja vasemmalla. Sellaisen, joka haluaa syödä 18 euron pizzansa asiallisilla tuoleilla eurolaatikoista kasatun, pakaroita jäytävän viritelmän sijaan, juoda alkoholittoman oluensa mukavasti varjossa sisäpihalle kyhätyn paahteisen hiekkakasan asemesta ja saapua paikalle sujuvasti (sähkö)autolla sen sijaan, että raahaisi lastenvaunuja metroasemien portaissa.
Ei sitä nuorempana tajunnut, miten tavanomaisia ne siistit jutut oikeastaan olivatkaan. Paikkoja joissa myydään jotain, syödään jotain, käytetään rahaa ja odotetaan jotain tapahtuvaksi, elämää alkavaksi, ajattelen. Samalla olen surullinen ja vähän vihainen itselleni, kun en viihdykään enää hiekkabaarissa. Nuorempi yöbussien perässä juoksija näki maailman seikkailuna ja loputtomien mahdollisuuksien sarjana. Keski-ikäinen tulipalojen sammuttelija näkee ajan nopean kulumisen, valintojen seuraukset, todellisuuden, jonka ympäriltä on kuorittu romantisoidut mielikuvat ja innostavat odotukset.
Tulee toisen hellepäivän ilta, jolloin saamme harvinaisen tilaisuuden lähteä miehen kanssa ulos. Olen niin poikki, että melkein perun koko jutun, mutta mies houkuttelee lähtemään edes pienelle kävelylle. Kiertelemme lähikortteleita pimenevässä illassa ja lämpö saa ilman tuoksumaan etelän öiltä, lapsuuden lomamatkojen iltakävelyiltä, jolloin pääsi kurkistamaan kaupungin eloisaan ja jännittävään yöelämään päivän porottavan auringon vielä tuoksuessa iholla. Istumme hetkeksi tutun kortteliravintolan terassille juomaan alkoholittomat oluet, vauva nukkuu kantorepussa ja käy välillä tyynnyteltävänä sylissä ja hörppäämässä maitoa. Tunnen tuttua onnensekaista vapauden tunnetta. Kuvittelen meidät mieheni kanssa viinilasillisille kortteliravintoloiden terasseille lämpimiin kesäiltoihin sitten joskus, kun lapset ovat isoja. Tai lasten kanssa viettämään niitä lomamatkojen jännittäviä iltoja, kun kaikki voivat olla ulkona vähän pidempään ja syödä myöhäisillan jäätelöt kirkon portailla jossakin iloista elämää kuhisevassa kaupungissa. Ei haittaa, vaikka istumme kovilla penkeillä, sulkemisaikaan on vain puoli tuntia ja keskustelun lomassa tyynnytellään vauvaa. Olen saanut taas vaaleanpunaiset lasit nenälleni, sellaiset, jotka tekevät ihan tavallisista paikoista cooleja ja kuorruttavat ne odotuksilla ja mielikuvilla. Ei niinkään hiekkabaareista, yöbusseista ja satunnaisista siisteistä tyypeistä vaan näistä tässä, ja uudenlaisista seikkailuista ja elämänvaiheista.
Viimeisimmät kommentit