Asioita, joita en jää kaipaamaan Saksasta:
Sitä, että kaupasta ei voi lähettää whatsapp-viestiä lähtemättä ulos kadulle, koska nettiyhteydet ovat joka puolella niin surkeat. Sitä, että jokainen perheen lääkeresepti täytyy käydä uusimassa neljän viikon välein fyysisesti lääkärin vastaanotolla, koska digitalisaatio on kivikautisella tasolla. Sitä, että lääkärien vastaanotot ja virastot ovat auki omituisiin kellonaikoihin; kiinni keskipäivällä ja keskiviikkoisin ja perjantaisin auki vain lounasaikaan saakka. Niiden puhelinpalveluun ei voi jonottaa tai jättää takaisinsoittopyyntöä, saati lähettää sähköpostia vastaanottoon, mikä tarkoittaa sitä, että yhden perheenjäsenen vähintäänkin puolipäiväinen työ on soitella ympäriinsä ja yrittää saada tapaamisaikoja sovittua ja asioita hoidettua. En jää kaipaamaan sitä, että ihmiset pitävät nimeäni niin mahdottoman hankalana, että suuttuvat kun joutuvat sanomaan tai kirjoittamaan sen. Sitä, että pieniä kielivirheitäni hämmästelee naurunsekaisesti sellainen henkilö, joka ei itse suostu puhumaan sanaakaan vierasta kieltä tai sitä, että puhuessani ja asioita hoitaessani tunnen itseni useimmiten idiootiksi. En jää kaipaamaan sitä, miten hankalaa on selvittää, onko ruoka laktoositonta tai vegaanista enkä sitä, että jogurtit ovat ällömakeita ja joka paikassa syödään makkaraa, ranskiksia ja valkoista leipää. En jää kaipaamaan yltiösosiaalisuutta, kömpelöä saksankieliestä small talkia enkä päiväkodin vanhempien päivittäisiä uuvuttavia tekstiviesti- ja hymiöketjuja (mistä lähtien yksinkertainen ja selkeä OK ei enää riitä vastaukseksi?). Äitiyden ylikorostumista vanhemmuudessa, talkootöitä päiväkodilla ja lasten hemmottelua ja paapomista kotona kolmivuotiaaksi en myöskään jää kaipaamaan, enkä lahjakulttuuria; joka paikasta tulvivia hassunhauskoja muistoesineitä, karkkisäkkejä ja muovikrääsää, joilla ei tee mitään mutta joita ei kuitenkaan raski poiskaan heittää. Ihmispaljoutta kaikkialla; puistoissa, metsissä, kylissä ja kaupungeissa. Jonottamista ja loputonta parkkipaikan etsimistä. Uuvuttavaa liikenteen hälyä ja saasteita, joiden takia pyykkiä ei voi kuivata parvekkeella ja joiden takia tyttäremme yskii jatkuvasti.
Mutta kaupunginosaamme jään kuitenkin kaipaamaan, ihmisistä ja autoista huolimatta. Sen kauniita rakennuksia, kahviloita, putiikkeja ja puistoja. Sitä, että melkein aina ulos lähtiessämme törmäämme johonkin tuttuun päiväkodista, puistoista tai naapurustosta. Sitä, miten minut aina valtaa helpotus, kun palaan omaan viihtyisään ja vauraaseen kyläämme oltuani kaupungilla. Jään kaipaamaan toisten ihmisten huomioimista; tervehtimistä, hymyjä, niitä pieniä lahjoja. Sitä, että lapset ovat tervetulleita sosiaalisiin tilanteisiin ja heihin suhtaudutaan lämpimin hymyin. Sanotaan tuntemattomille: onpa teillä kaunis perhe. Lapsen kiljuessa raivarissa rappukäytävässä tullaan sujauttamaan äidin taskuun suklaa: tässä jotain rauhoittamaan hermoja, kyllä se siitä helpottuu. Jään kaipaamaan sitä, että terveysasiat hoidetaan tutulla erikoislääkärillä ja julkinen vakuutus kattaa fysioterapiat ja kätilön kotikäynnit. Sitäkin, että ruoka ja päivittäiskosmetiikka on reilusti halvempaa. Sitä, että pikkukylissäkin on jäätelökahvila, leipomo ja ravintola ja niissä käy ihmisiä, koska joka puolella heitä riittää ja he myös viihtyvät toistensa seurassa. Sitä, että joka juhlaa varten pystytetään jotkut markkinat, missä tuoksuu paahdetut mantelit ja lapsille on karuselli. Elämäniloa, jota ihmiset ammentavat hassuista harrastuksista, pihojen koristelusta ja kaikenlaisen krääsän keräilystä. Valtavia kakkupaloja ja maailman parasta alkoholitonta olutta, jonka avaamisesta kuuluu hauska plop-ääni. Makkaraa ja ranskiksiakin ehkä jään vähän kaipaamaan, sittenkin.
Viimeisimmät kommentit