Olen lähdössä ensimmäiselle kunnon kävelyretkelle yksin vauvan kanssa. Aikaa pojan syntymästä on kulunut kaksi ja puoli kuukautta. Vihdoin olen riittävän hyvässä kunnossa synnytyksen ja sitä seuranneen raskausmyrkytyksen jäljiltä, että jaksan kävellä pidemmän matkan vauva kantorepussa (hän ei vielä viihdy vaunukopassa, joten kannan etupuolellani reilun seitsemän kilon painoista vauvaa ja selässä reppua, joka on täpötäynnä tarvikkeita, jotka saattavat tulla tarpeeseen lyhyelläkin matkalla). Lomat on lomailtu, työmatkat tehty, vieraat lähteneet ja esikoisen päiväkoti on auennut kesätauon jälkeen. Viikkojen helle on helpottanut pariksi päiväksi – tänään saattaa jopa sataa, ainakin aurinko on pilvessä. Uskallan viedä vauvan ulos rennommalla mielellä kuin hellepäivinä etsimättä jatkuvasti varjoa ja huolehtimatta ylikuumenemisesta liioissa vaatteissa ja toisaalta polttavasta auringosta liian vähissä. On siis viimeinkin otollinen aika kävelyretkelle. Mutta pienen vauvan kanssa yksinkertaisiinkin asioihin liittyy uskomaton määrä säätämistä, niin myös kävelylenkkiimme.
Lähdemme ulos tuntia ennen luvattua sadetta, aikaa on juuri sopivalle lenkille. Vauva on ollut aamupäivällä miehellä kantorepussa ja nukkunut (tietysti) koko ajan makeasti. Suoritamme siirron ja otan vuorostani vauvan reppuun. Minun sylissäni makeat unet jatkuvat kuitenkin vain ensimmäisen risteyksen yli eli noin 50 metrin matkan ajan; sitten suuret silmät napittavatkin jo repusta ja vauva lipoo huuliaan, mikä tarkoittaa että hänellä on nälkä. Menemme lähikahvilaan pikaiseksi tarkoitetulle huoltokäynnille. 45 minuuttia, kaksi vaipan- ja asunvaihtoa (tämän takia repun on oltava täyteen pakattu) ja kaksi syöttökertaa myöhemmin hörppään jäähtynyttä teetä ampiaisten ympäröimästä kupistani tuskastuneena kaikkeen säätämiseen. Olen liikkeellä yksin ilman lastenvaunuja, joten vauvan käsittely vaatii taiteilua ja suunnittelua. Tiedän jo olla missään tilanteessa irrottamatta kantoreppua vyötäröltäni, sillä saadakseni sen kiinnitettyä takaisin on vauva laskettava käsistä, eikä se onnistu keikkuvalla terassin pöydällä tai pölyisessä maassa (vilttiä täyteen pakatussa repussa ei tietenkään ole). Olen laittanut päälleni kivan pinkin mekon, jonka ajattelin toimivan imettäessä koska siinä on edessä napit. Kun yritän kiinnitellä nappeja yhdellä kädellä sätkivä vauva toisessa kainalossa, kantorepun ja käsilaukun hihnoihin sotkeutuen ja samalla puklurättiä rintavarustukseni suojana heikolla menestyksellä roikuttaen, alan tulla toisiin ajatuksiin mekon sopivuudesta tähän elämänvaiheeseen. Hikeä pukkaa ja kohtaa alkaa sataa, emmekä ole päässeet vielä kulmakahvilaa pidemmälle. Vielä on ylitettävä viimeinen este ennen kuin pääsemme matkaan, nimittäin minunkin täytyy päästä vessaan.
Kaikki sellaiset yksinkertaisetkin toiminnot, joihin tarvitaan kahta kättä ovat nykyään ongelmallisia, näin pientä vauvaa kun ei voi laskea käsistään oikein minnekään, ei ainakaan toisella puolen huonetta sijaitseville hoitopöydille eikä likaisille vessan lattioille. Vaunut olisivat kätevät, jos ne olisivat mukana, vaan eivätpä ole. Hampurissa niiden kanssa on hankala kulkea, eikä niitä tällaisten söpöissä vanhoissa taloissa sijaitsevien kahviloiden vessoihin mukaan saisikaan, ne ovat yleensä pitkien portaiden päässä ja esteettömiä tiloja tai edes hoitopöytiä niissä näkee harvemmin. Ja jos hoitopöytiä on, ne ovat muuten lähes aina naisten vessassa, mikä on ärsyttävää sekä ainaisessa hoitovastuussa pidetyn naisen näkökulmasta, että lastaan hoitavan isän vinkkelistä, hän kun joutuu vaihtamaan vauvan vaipat vessanpöntön kansilla tai likaisilla lattioilla myös niissä julkisissa tiloissa, joista hoitopöytä löytyy. Törmäsin eräässä lähikahvilassamme kampanjaan, joka edistää hoitopöytien saattamista myös isien ulottuville – tärkeää tasa-arvotyötä tämäkin. Käyttäjän näkökulmasta äänestäisin mieluiten esteetöntä unisex-tilaa, johon saa mukaan myös lastenvaunut; näin vauvan hoitaja sukupuolesta riippumatta saa lasta hoidettuaan myös omat kätensä pestyä. Mutta vähempikin on toki jo edistystä.
Vessajärjestelyt ovat vakavasti puhuen hyvinkin poliittisia. Caroline Criado Perez valottaa mieslähtöisen suunnittelun seurauksia tästä(kin) näkökulmasta kirjassaan Näkymättömät naiset. Julkisten tilojen vessat suunnitellaan näennäisen tasa-arvoisesti osoittamalla miesten ja naisten vessoille samankokoiset tilat. Miesten vessaan kuitenkin mahtuu urinaalien takia paljon enemmän väkeä kerralla, kun samaan aikaan naisten vessoja käytetään enemmän ja niissä vietetään pidemmän aikaa johtuen useista anatomisista tekijöistä sekä naisten laajasta hoivavastuusta. 50-50 tilajako on siis kaikkea muuta kuin tasa-arvoinen ja toimiva. Ja vielä paljon pahempaa: monissa kehittyvissä maissa vessojen puute on vakava uhka terveydelle ja turvallisuudelle, etenkin naisten kohdalla. Puutteellisen hygienian seuraukset ovat selvät, mutta moniko meistä on tullut ajatelleeksi, että on paljon naisia, jotka joutuvat jokaisella vessareissullaan kohtaamaan seksuaalisen ahdistelun, väkivallan ja jopa murhatuksi tulemisen vaaran, koska vessoja ei ole riittävästi tai ollenkaan ja vessamatka on pitkä, pimeä ja vaaroja ja vaanijoita täynnä.
Etuoikeutettuna valkoisena eurooppalaisena näen onnekseni vessojen tasa-arvokysymyksen lähinnä jonojen pituuden ja hoitopöytätilanteen kautta. Vaunuja työnnellessä avautuu hetkellisesti ikkuna myös kaupunkien ja julkisten tilojen esteettömyyssuunnitteluun, joka sekin jättää toivomisen varaa – Hampurissa vielä paljon enemmän kuin Helsingissä. Ymmärrän kuitenkin, että vessoilla on täällä Euroopassakin väliä: haluammeko, että äidit voivat liikkua lastensa kanssa kaupungilla vai tulisiko heidän pysytellä kotona? Oletammeko myös isien hoitavan lapsiaan ja liikkuvan heidän kanssaan kodin ulkopuolella? Onko välttämätöntä, että naiset seisovat konserttien väliajat vessajonossa miesten siemaillessa kahvia ja verkostoituessa? Kuten Criado Perez toteaa, useimmiten mieslähtöinen suunnittelu ei ole osa ilkeää ja alistavaa suurta suunnitelmaa, vaan naisen (tai tasa-arvoista vanhemmuutta toteuttavan isän) näkökulmaa ei vain ole tultu ajatelleeksi, tai siitä ei ole saatavilla riittävästi dataa (mikä tietysti johtuu ikiaikaisesta patriarkaalisesta kulttuuristamme). Saksan kotiäitikulttuurin jälkihöyryissä kylpevässä yhteiskunnassa on ilahduttavaa nähdä lähikahvilamme tapainen sukupuolittunutta hoivakulttuuria vastustava hoitopöytäkampanja, vaikka tilojen käytännöllisyydessä vielä vähän kehittämisen varaa olisikin.
Selvittyäni vessareissusta ja pohdittuani aikani saniteettitiloja tasa-arvon airueina on varikkokäynnillä kulunut lähes tunti, ja hallelujaa, viimein olemme valmiit lähtöön. Olen vähän ylpeä itsestäni, kun olen saanut vauvani hoidettua retkiolosuhteissa ja päässyt matkaan. Kaiken säätämisen jälkeen osaan todella iloita niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin kävelylenkistä. Satakoon vaikka koko matkan, nyt kävellään! Sadetta ei tule, vaan ilma on ihanan pilvinen. Kuljen kevyesti ja energisenä lähipuistojen reittejä, joita raahustin raskaana ollessani viimeisillä voimillani. Kuuntelen äänikirjaa ja vain kävelen pienen seuralaiseni nukkuessa kiltisti repussaan. Jessi Kleinin esseet keski-ikäisen äidin elämästä ovat mielettömän hauskoja ja samastuttavia ja antavat toivoa: jos Jessikin on kyennyt näin mahtavaan luovaan tuotokseen kaiken kuvaamansa säätämisen ohessa, on minullakin vielä toivoa. Hengitän puiston raikasta ilmaa, veden ja vastaleikatun nurmen tuoksuja. Muistelen, kuinka raskausaikana kävin läpi useamman kuukauden jakson, jolloin aivan kaikki sekä tuoksui että maistui laastarilta enkä uskonut enää koskaan erottavani tällaisia tuoksujen vivahteita tai nauttivani teekupillista yökkäämättä. Aah, tuntuu, että olen odottanut tätä kävelyretkeä kokonaisen vuoden, ehkä pidempään, ehkä koko elämäni. Ei haittaa, vaikka huomenna selkää ja jalkoja kolottaa, nyt mennään. Ihana vauvaelämä haahuiluineen ja halauksineen alkakoon!
Viimeisimmät kommentit