Ensivaikutelmia

Hampurissa. Olemme ensimmäistä kertaa uudessa asunnossamme. Kaikkialla on laatikoita ja asunto vaikuttaa pienemmältä kuin kuvissa. Epäilykset hiipivät mieleen. Haiseeko täällä vähän tunkkaiselta? Kestetäänkö liikenteen melu ja pakokaasut? Tuleeko tästä kotia? Voin katsella ikkunoista kaupungin elämää, mutta mitä se oikeastaan on muuta kuin vieraiden ihmisten harmaata arkea? Löydänkö paikkaani täältä? Teeskentelen reipasta aikuista, mutta tunnen itseni pieneksi ja pelokkaaksi suuressa kaupungissa, muutoksen äärellä. Kannattikohan tämä.

Myöhemmin iltapäivällä asunnon valo tuntuu lempeämmältä. Osa tavaroista on purettu kaappeihin, huoneet tuuletettu ja ensimmäiset teet ja kahvit juotu pienessä vaaleassa olohuoneessa. Asetamme olohuoneen nurkkaan, aivan parvekkeen oven viereen appivanhemmilta saadun mukavan nojatuolin jalkaraheineen. Istun tuoliin ja paistattelen hetken auringon läikässä. Kuvittelen, kuinka istun tässä päivisin kirjoittamassa tai lueskelemassa ja katson välillä olkani yli värikkäitä rakennuksia ja kadun vilinää. Sisälleni leviää hiukan lämpöä ja kaikki tuntuu jo pikkuisen kotoisammalta.

Lähdemme kävelylle. Astumme ulko-ovesta vilkkaalle kadulle, jossa pyörät huristavat hurjaa vauhtia ohi heti oven edessä ja autokaistoja on ainakin kuusi. Tunnemme itsemme maalaisserkuiksi. Vallila siintää mielessä rauhallisena lintukotona. Pari kadun ylitystä ja astumme unelmien kaupunkimaisemaan. Vehreitä katuja, kauniita vanhoja taloja värikkäästi koristeltuine parvekkeineen, ihania kahviloita ja ravintoloita eloisine terasseineen, hedelmäkauppa, jossa marja- ja hedelmälaatikot levittäytyvät pitkälle jalkakäytävän puolelle. Näemme paljon muitakin lapsiperheitä, mikä tuntuu turvalliselta ja jotenkin juurruttavalta. Aivan lähellä on myös valtava puistoalue, joka levittäytyy joen rannoille. Melojia, suppailijoita, lapsia uimassa, opiskelijoita piknikillä. Vihreys lohduttaa ja virkistää. Suunnittelen pitkiä kävelyretkiä joen vartta pitkin, sen rantoja pääsee ehkä keskustan isoille järville saakka.