Olen päiväkävelyllä Hampurin kaduilla. Tänään ei sada, ja lämpötila on plussan puolella. Harmaa mutta kirkas sävy verhoaa kaupunkia, sen kauniita vanhoja taloja ja koristeellisia parvekkeita. Lähialueillamme on joka puolella pieniä putiikkeja ja kahviloita, ihmisiä liikkuu töissään ja asioillaan ja autoteillä kohisee jatkuva vilkas liikenne. Sivukaduilla tunnelma kuitenkin rauhoittuu lähes seesteiseksi. Jostain kuuluu koululaisten leikkien ääntä, ja yhtäkkiä kulman takana avautuu melkein pysähtynyt, tyyni kanavamaisema. Pian autojen kohina alkaa taas kuulua, ja pyöräilijät suhahtelevat ohi omilla kapeilla kaistoillaan jalankulkijoiden vieressä.
Kuuntelen äänikirjaa, uppoudun kävellessä mieluummin puhuttuun tekstiin kuin musiikkiin. Keskittymiseni kuitenkin herpaantuu tuon tuosta, kun mieleeni putkahtelee havaintoja ympäristöstä tai ajatukseni harhailevat muistoissa ja mielikuvitusmaailmassa. Käveleminen on usein minulle uusien ideoiden ja estottoman haaveilun taustatoimintaa. Toisinaan taas on mukava vaientaa omat ajatuksensa hetkeksi ja paeta podcastin tai kirjan maailmaan. Tänään kuuntelen Brit Bennettin kirjaa Mikä meidät erottaa. Olen odottanut kirjan lukemista ja vähän harmittaa, että päätin kuunnella sen äänikirjana, koska keskittyminen on nyt tosiaan vähän vaikeaa. Lopulta annan periksi ja sammutan äänikirjasovelluksen. Katselen ympärilleni ja huomaan pienen kulttuurikeskuksen ja sen pihalla nököttävän värikkään laatikon. Se on taideautomaatti, josta voi muutamalla eurolla saada mukaansa pienen taideyllätyksen. Teokset toimitetaan pienissä pahvirasioissa kategorioittain; on paikallista, kansainvälistä sekä rannikkoseutuhenkistä taidetta. Olen syöttänyt kaikki kolikkoni lähipesulan kuivausrumpuun, mutta palaan myöhemmin illalla takaisin euroineni. Miten hauska idea ja toteutuksessa kivaa käsillä tekemisen tuntua! Huomaan innostuvani yhä useammin tällaisesta pienimuotoisesta ja jotenkin välittömän tuntuisesta lähestymistavasta taiteeseen. Aitouden tunne tulee ehkä siitä, että pienimuotoisemmasta tekemisestä on ikään kuin riisuttu suorituspaineet ja hierarkiat – tehdään vaan, koska se tuntuu tärkeältä ja nautitaan tekemisestä.
Viime viikolla julkaisin uuden jakson Taidenaiset-podcastistani. Vieraana oli tällä kertaa flamencotanssija Elina Robinson. Elinan kanssa juttelimme paljon taiteilijan suhteesta epätäydellisyyteen, mikä osoittautui tosi koskettavaksi ja ajatuksia herättäväksi aiheeksi. Elina on käsitellyt aihetta Imperfecto-teoksessaan ja jatkanut sen pohdiskelua myöhemmissäkin töissään. Hän halusi teoksessaan tuoda näkyväksi työryhmän taiteilijoiden omat kipupisteet, epätäydellisyydet tai heikkoudet, jotka näkyivät teoksen videotaiteessa sekä koreografiassa ja huudettiin ulos sen äänimaailmassa. Tavoitteena oli murtaa tanssijalta odotettua tai tanssijan itse itselleen asettamaa täydellisen suorituksen tavoitetta. Epätäydellisyyden hyväksymällä Elina uskoo tavoittavansa aidomman ja inhimillisemmän otteen taiteen tekemiseen. Hän haluaa myös kannustaa ihmisiä itseilmaisuun matalammallakin kynnyksellä; myös keskeneräiset prosessit ja pienimuotoisemmat esitykset voivat tuoda arvokkaan lisän taiteen kentälle.
Täydellisyyden tavoittelun ja vapautuneen ilmaisun välillä tasapainottelu on tuttua myös minulle muusikkona, ja kyllähän tuo teema koskettaa ihan arkielämässäkin – niin suhteessa itseen, muihin ihmisiin kuin ympäröivään maailmaan. Suoritus- ja yksilökeskeisessä ajassamme pyrimme jatkuvasti kehittämään ja täydellistämään itseämme ja projektia nimeltä elämä. Moni voi tässä ympäristössä huonosti ja merkityksellisyyttä sekä aitoa yhteyttä itseen ja toisiin etsitään monin keinoin. Puhutaan armollisuudesta itseä kohtaan, downshiftaamisesta ja epätäydellisyyksien hyväksymisestä. Monesti tavoitteena on kuitenkin entistä parempi suoritus työssä tai elämässä; epäonnistumisen mahdollisuuden hyväksymällä saatan onnistua entistä paremmin.
Mielestäni Elinan ja Imperfecto-kollektiivin teoksen sanomassa erityisen mahtavaa on se, että epätäydellisyyksiä ei vain siedetä ja hyväksytä, vaan ne tuodaan reilusti näkyviin. Voisivatko heikkoutemme ja pelkomme olla niitä oikeasti kiinnostavia asioita meissä? Voisiko ne tuoda reilusti mukaan osana pakettia työhön ja kohtaamisiin, voisiko niistä tehdä taidetta? Tulisiko kohtaamisista aidompia ja ilmaisusta välittömämpää? Tällaisia pohdin päiväkävelylläni ja siksi ehkä niin ilahdun taideautomaatista. Se muistuttaa siitä, että pienimuotoiset kekseliäät konseptit, henkilökohtaisuus ja avoimuus sekä välitön tekeminen ovat valtavan arvokas osa taidekenttää – aina ei tarvita isoja estradeja ja virheettömiksi hiottuja esityksiä. Hampurissa ollessani olen kyllä nauttinut suuresti taidemuseoista ja laadukkaista esityksistä isoissa konserttisaleissa. Muitakin mieleenpainuvia kokemuksia on kuitenkin ollut, esimerkiksi kahden hengen kokeellinen nykytanssiesitys pienellä työhuoneella, jonka sisäpihalla tarjoiltiin limsaa ja olutta suoraan pulloista ennen esitystä. Kotikutoinen ympäristö tuntui sympaattiselta ja jotenkin katu-uskottavalta. Teos käsitteli koreografin omaa kehollista ahdistusta korona-aikana. Epäilen, että emme olleet aivan samaa mieltä pandemian vaatimista rajoitus- ja muista toimista, mutta pystyin siitä huolimatta samastumaan kehonkieleen ja lähdin esityksestä pohdiskellen, miksi en keskity kuuntelemaan kehoani useammin. Henkilökohtainen viesti välittyi intiimissä tilassa ja jatkoi elämäänsä joksikin muuksi muuntuneena meissä muissa. Hienoa oli myös se, että tanssijat loivat teoksen musiikin itse esityksen aikana. Mukana oli toki ammattisäveltäjä, joka piti lankoja käsissään, mutta varsinaisen äänimaailman loivat luupperin avulla tanssijat, joille musiikin tekeminen ja oman äänen käyttäminen eivät ole sitä ominta osaamisaluetta. Rohkeaa, vähän outoa ja epätäydellisyydessään aika kiinnostavaa.
Linkki Taidenaiset-podcastin toiseen jaksoon, jossa vieraana flamencotanssija Elina Robinson:
Tai kuuntele Spotifyssa.
Viimeisimmät kommentit