Viime aikoina henkilökohtaiset projektini ovat edistyneet hitaanlaisesti. Elämä taitaa kaiken kaikkiaan olla aika vaikeasti ennustettavissa; aina sillä on jotakin yllätyksiä ja kiertoteitä varastossa juuri, kun luulee tietävänsä tarkalleen mitä seuraavaksi tekee. Varsinkin lapsiperheen elämään tuntuu kuuluvan aika paljon erilaisia yllätyksiä, viivytyksiä ja suunnitelman muutoksia. Meilläkin kaikkien sopeutumiselle, sairasteluille ja muille on tarvittu oma tilansa ja aikansa. Nyt kuitenkin päiväkodin pitkällinen tutustumisjakso on takana, lapsi on sopeutunut kieleen ja uuteen ympäristöön ja ensimmäiset syysflunssat on selätetty. Pienen elpymistauon jälkeen energia ja tila alkavat riittää jonkinlaisen ajatustoiminnan palaamiselle.
Pari itselleni merkityksellistä juttua olen saanut aikaiseksi tässäkin hötäkässä. Soitimme pari viikkoa sitten suunnittelemani kamarimusiikkiohjelman mahtavien muusikoiden ja ihanien tyyppien, viulisti Anna-Leena Haikolan ja sellisti Jussi Vähälän kanssa Helsingissä. Ohjelma heijasteli Taidenaiset-teemaa; se koostui 1800-luvun eri vaiheissa syntyneiden säveltäjien Amy Beachin, Nadia Boulangerin ja Louise Farrencin musiikista. Kappaleiden esittelyjuontoja valmistellessani huomasin, että kaikki illan säveltäjistä olivat alun alkaen pianisteja. Amy Beach ja Louise Farrenc tekivät merkittävää konserttipianistin uraa, kun taas Nadia Boulanger tuli tunnetuksi pianisti-urkurina, kapellimestarina sekä opettajana. Kaikki olivat merkittäviä muusikoita ja uraauurtavia naisia: Beach esimerkiksi oli Yhdysvaltojen ensimmäinen sinfonian säveltänyt nainen, Boulanger johti ensimmäisenä naisena mm. New Yorkin ja Bostonin Filharmonikkoja ja Louise Farrenc oli ensimmäinen nainen, joka sai professuurin Pariisin konservatoriosta. Säveltäjiä yhdistää pianismin lisäksi toki myös sukupuoli, joka luultavasti on ollut syynä siihen, ettei heidän sävellyksiään ole heidän kuoltuaan juuri kuultu ennen kuin aivan viime vuosina. Sukupuolten epätasa-arvoinen asema vaikutti heidän uraansa ja elämäänsä tietysti myös heidän elinaikanaan. Amy Beachin perhe ja myöhemmin aviomies esimerkiksi eivät sallineet hänelle sävellysopintoja, vaan hän oli säveltäjänä itseoppinut. Konserttipianistin uraa hidasti avioituminen, kun aviomies halusi rajoittaa Beachin konsertit kahteen esiintymiseen vuodessa. Aviomiehen kuoltua Beach jatkoi konsertointia laajalti myös Euroopassa. Louise Farrencin muusikon uraa taas tukivat sekä perhe että aviomies, mutta hän joutui taistelemaan vuosia tasavertaisesta palkasta mieskollegojensa kanssa Pariisin konservatoriossa. Lopulta eräs hänen sävellyksensä nautti kantaesityksensä jälkeen niin suurta suosiota Pariisin musiikkipiireissä, että neuvottelut tuottivat kuin tuottivatkin tulosta. Sukupuoliroolit ja sovinnaisuudet ovat varmasti vaikuttaneet näidenkin naisten elämään lukuisilla muillakin tavoilla. Voi olla, että he olivat itsekin sisäistäneet näitä rooleja ja epätasa-arvoisuuksia osaksi ajatusmaailmaansa. Nadia Boulanger esimerkiksi ei kannattanut naisten äänioikeutta, koska nämä olivat hänen mukaansa poliittisesti liian sivistymättömiä (mikä on tietysti voinut pitää osin paikkansakin tilanteessa, jossa naisen rooliin yhteiskunnassa ei ole kuulunut poliittinen aktiivisuus ja kodinrakentamisen taidot ovat ehkä olleet koulutusta tärkeämpiä). Vallitsevasta ilmapiiristä huolimatta nämä naiset kuitenkin seurasivat intohimoaan, loivat rohkeasti uraa ja jättivät maailmaan jäljen poikkeuksellisesta lahjakkuudestaan.
Sukupuolen merkitystä taiteen tekemisessä pohdiskeltiin myös Taidenaiset-podcastin ensimmäisessä jaksossa, jonka sain editoitua ja julkaistua kuukausi sitten. Vieraana oli pianisti Mirka Viitala, jonka kanssa puhuimme em. aiheen lisäksi paljon vapaudesta. Mirkalle vapaus on taiteilijaelämän ytimessä; tyhjä aika, tila ja vapaus ajatella, olla itsekseen ajatustensa kanssa ja lähteä rohkeasti uusiin suuntiin. Olen pohdiskellut tuota vapauden teemaa paljon ja palannut toistamiseen ensimmäisessä blogikirjoituksessa esittämääni kysymykseen siitä, voiko luovuutta ruokkivaa vapautta olla riittävästi elämäntilanteessa, jossa on erilaisia työrooleja ja aikatauluja, mahdollisesti pieniä lapsia, puhumattakaan jatkuvasta ärsyketulvasta ja loputtomista keskeytyksistä. Varmasti jokaisen tarve omalle ajalle on yksilöllinen, ja myös taiteenlaji voi ehkä vaikuttaa siihen, vaatiiko sen parissa työskentely enemmän yksinäisyyttä vai tiimityötä. Perhe-elämä ja muut rutiinit ja aikataulut voivat ehkä myös maadoittaa ja tarjota raamit luovalle työlle – kertovathan esimerkiksi monet kirjailijat työskentelevänsä työhuoneella joka päivä yhdeksästä viiteen -tyyppisellä työrutiinilla. Pohdiskelu asian tiimoilta jatkuu – toivottavasti myöhemmissä podijaksoissa saamme kuulla tästäkin asiasta erilaisia kokemuksia ja näkemyksiä.
Omassa elämässäni tuo vapauden ja oman ajan tavoittelu on saanut välillä jo tragikoomisia sävyjä. Suunnittelemani vapaa haahuilu Hampurissa ja omiin juttuihin keskittyminen on joutunut odottamaan milloin mistäkin syystä. Tyttären päiväkodin aloittaminenkin oli oma lukunsa, ja tutustutti myös kulttuurieroihin suomalaisen ja saksalaisen perhe-elämän välillä. Kulttuuri tuntuu täällä olevan tässä mielessä ”perinteisempi” kuin Suomessa, siis yksi vanhemmista on usein pidempään kotona lasten kanssa ja päiväkodin alettuakin tehdään osa-aikaisesti hyvin lyhyttä päivää. Tuskin tarvitsee mainitakaan, kumpi vanhemmista vaikuttaa useimmiten olevan se, joka on kotona… Lisäksi monilla työpaikoilla työntekijöiden odotetaan tekevän pitkiä päiviä toimistolla, jolloin tietysti kahden vanhemman perheissä on hankalaa molempien olla täysiaikaisesti töissä. Meidän 3,5-vuotias on oman päiväkotinsa nuorimpia. Kun aloitimme hoitopaikkaan tutustumisen, minun piti olla mukana päiväkodissa pari viikkoa. Sen jälkeenkin toivomustamme täysistä hoitopäivistä pidettiin liian raskaina lapselle. Päiväkotihan menee siis kiinni jo klo 16, joten mistään yömyöhään menevistä päivistä ei ollut kyse. Muut suunnilleen samanikäiset lapset näytettiin haettavan kotiin jo lounaan jälkeen tai viimeistään klo 14. Tuollaiset hoitoajat eivät tietenkään ole mahdollisia, ellei toinen vanhemmista ole vähintään osaa päivästä kotona lasten kanssa. Suomessa tuntuu vallitsevan asenneilmapiiri, että päiväkoti on olemassa paitsi siksi, että lapsilla on oikeus hyvään varhaiskasvatukseen, myös siksi, että vanhempien täytyy päästä töihin, oli sitten kyseessä äiti, isä, yksinhuoltaja tai kahden vanhemman perhe. Saksassa taas jossain taustalla tuntuu vaikuttavan vahvemmin ajatus, että lapsen paikka on kotona (mielellään äidin kanssa). Lapsen voi tuoda päiväkotiin, mutta jonkun olisi kuitenkin hyvä olla varalta kotonakin. Esimerkiksi alle kolmevuotiaiden hoitopaikoissa lapsilla on nimetty hoitaja, jonka ollessa poissa lapsen täytyy jäädä kotiin. Kaunis ajatus lapsen sopeutumisen kannalta, mutta aika hankala työssäkäyvälle vanhemmalle toteuttaa.
Oma lapsemme on tottunut olemaan päiväkodissa jo reilun vuoden ikäisestä ja kaipaa jo pidemmillä lomillakin ikäisiään leikkikavereita ja päiväkodin hauskoja puuhia. Olikin huvittavaa ja välillä myös vähän kiusallista, kun uudessa päiväkodissa samanikäiset saksalaislapset tarrasivat aamuisin äiteihinsä itkien ja meidän lapsemme juoksi innoissaan leikkimään, hyvä kun heipat huikkasi. Pitkän tutustumisjakson aikana, kun haimme häntä hoidosta aikaisemmin, hän harmitteli joka kerta kun tultiin niin aikaisin hakemaan, hän kun olisi halunnut vielä leikkiä. Joskus tuntui, että henkilökunta katsoi touhuamme vähän ihmetellen. Joka tapauksessa olemme tosi iloisia saamastamme päiväkotipaikasta; se on lähellä, ison leikkipuiston keskellä ja meininki on mukava. Pääasia on, että lapsi viihtyy. Kulttuurieroja on silti mielenkiintoista pistää merkille. Hoitoaikojen lisäksi olen huomannut, että vanhempien talkoilua on täällä enemmän. Esimerkiksi ollessani tutustuttamassa lasta päiväkotiin, päädyin jotenkin pesemään ja pilkkomaan vihannekset ja laittamaan leivät lasten grillilounasta varten. Ihan sympaattista sinänsä, mutta yllätyin silti löytäessäni itseni tiskialtaan ääreltä kokkauspuuhista. Olen myös ollut havaitsevinani, että isän ei odoteta pystyvän joustamaan hakemisajoista samalla tavalla kuin äidin. Meillä mies meni oikein asiasta tehden minun ollessa reissussa hakemaan lapsen täsmälleen samaan aikaan kuin minäkin olin hakenut. Hiljaista taistelua asennemuutoksen puolesta.
Tärkeintä tietysti olisi, ettei antaisi vallitsevien ihanteiden liikaa vaikuttaa siihen, minkä tietää itselleen ja omalle perheelleen hyväksi tavaksi toimia. Ulkoa tulevat paineet kuitenkin rakentavat myös meidän omaa ajatteluamme, ja siksi olisikin tärkeää pysähtyä riittävän usein ajattelemaan ja tunnustelemaan, mikä on minulle tärkeää juuri nyt. Viime aikoina minulla ei ehkä ole ollut omien ajatusten ääreen pysähtymiselle niin paljon aikaa, kuin olin suunnitellut. Nyt kuitenkin sopeutumiset ja totuttelut ovat toivottavasti meidän kaikkien osalta siinä pisteessä, että pääsen pikku hiljaa keskittymään enemmän omiin juttuihini, tutustumaan kaupunkiin ja nauttimaan hengenravintoa. Kulttuuririentoihin tutustuminen onkin jo varovasti aloiteltu, ja pian aukeavat tunnelmalliset joulumarkkinat, sokeroitujen manteleiden ja glühweinin tuoksuiset.
Lopuksi vielä linkit aiemmin mainitsemiini projekteihin.
Vuotalon konsertin voi katsoa vielä muutaman päivän ajan täältä:
Ja Taidenaiset-podcastin ensimmäinen jakso löytyy Spotifysta.
Viimeisimmät kommentit