Siitä saakka, kun palasimme Helsinkiin, on oloni ollut omituisen irrallinen. Ympäristö tuntuu kylmältä, jopa vihamieliseltä. Kaupungin keskusta vaikuttaa kalsealta, pikkuiselta ja vähän omahyväiseltä, liian tutulta ollakseen kiinnostava, liian vieraalta ollakseen kotoisa. Kiviset julkisivut ovat mykkiä, eikä niiden takana tunnu olevan elämää. Ensimmäiseen kuukauteen en tapaa ketään. Koska olen kotona vauvan kanssa, en ole myöskään ammatillisesti mihinkään kiinnittynyt, ja leijailen päivästä toiseen omituisessa, yksinäisen irrallisessa kuplassani. Olen liian väsynyt tehdäkseni asialle mitään.
Kotimme alkaa hiljalleen tuntua kotoisalta, kun olemme saaneet laatikot purettua, apuna olleet isovanhemmat ovat lähteneet omiin koteihinsa ja alamme löytää omia rutiinejamme. Tuntuu mukavalta, kun kotona kaikki taas toimii; on omat huonekalut, suihkussa valo ja kylppärissä pyyhkeet kuivuvat. Kodista tulee turvapaikka tylyn kaupungin keskellä ja rakennan kuplani sen ympärille. Esikoisen päiväkodin aloitus sujuu kangerrellen ja koen syyllisyyttä siitä, että altistimme hänet taas uudelle muutokselle ja jätimme taaksemme ihanan pikkuisten ystävien ryhmän, johon hän oli Hampurissa kiinnittynyt. Pienen ihmisen joustavuus, hetkessä eläminen ja pyrkimys olla uudessa tilanteessa kuin kotonaan saavat silmät kyyneltymään liikutuksesta monet kerrat. Olen valmis palaamaan takaisin Saksaan vaikka heti seuraavalla viikolla, jollei hän ala vaikuttaa aidosti onnellisemmalta.
Suoraan sanottuna paluu käy mielessä muutoinkin. Kun aikuiset jyräävät tylysti lasten päältä bussipysäkeillä tai jöröttävät mykkinä kohdatessa, kun silmäilen tarkemmin hintoja kahviloissa ja ruokakaupoissa, kun tajuan ettei minulla ole täällä juuri nyt sen enempää omaa elämää kuin Saksassakaan, jossa sentään muu perhe oli onnellinen. Oma koti on kuitenkin ihana, ja naapurimme ottavat meidät ystävällisesti vastaan, kutsuvat illalliselle ja lasten pihaleikkeihin. Pikkuhiljaa alamme ottaa kaupunkia omaksemme myös pihapiirimme ulkopuolelta. Tärkeimmäksi ja ihanimmaksi asiaksi nousee luonto, jonka helmaan oli Hampurissa kovin vaikea päästä. Lähes joka viikonloppu raahaan perheen metsään, rannoille, luontopoluille ja kotieläintiloille. Mukaan pakataan eväsleipiä, keksejä ja kaakaota ja ne nautitaan jossakin kannon nokassa, ja eväät maistuvat paremmalta kuin mitkään kahviloiden herkut. Raikas ilma rauhoittaa ja virkistää mieltä, kuin hengittäisi sisään onnellista oloa hippunen kerrallaan.
Kun marraskuun puolivälissä sataa ensimmäistä kertaa kunnon lumet, alkaa tuntua siltä, että palasimme tänne syystä. Lumi saa kaiken tuntumaan kotoisammalta ja kauniimmalta ja minut kokemaan yhteyttä pohjoiseen identiteettiini. Samoihin aikoihin alamme tavata ystäviä, käydä kylässä tutuissa paikoissa yli vuoden takaa, päivittää kuulumisia. Jokaisen vierailun jälkeen kaupunkiin ilmestyy pieni tuttu ja lämmin kohta, jonka ympäriltä kalseus ja vieraus väistyy. Aistin tuttujen paikkojen, ystävien kahvipöytien ja luontokohteiden välille piirtyvän heikon verkoston, läpikuultavan ja lumenvalkoisen, joka kiinnittää meidät tänne taas vahvemmin. Lapsikin alkaa iloita muskarikäynneistä ja muista rutiineista, löytää ystäviä päiväkodista, nauttia lumiukkojen rakentamisesta ja siitä, että päiväkotiin voi mennä pulkkaillen. Ei ehkä sittenkään ole välttämätöntä palata Saksaan heti seuraavalla viikolla, vaan alan uskoa, että sopeudumme ja kotiudumme pian tänne Suomeenkin. Pysyvän jäljen vuosi Saksassa on kuitenkin jättänyt ja kuulumme nyt myös sinne. Tuttujen paikkojen, tapojen ja ihmisten välille muodostuu näkymättömällä musteella piirrettyjä verkostoja, ja se verkoston kohta, joka kulloinkin on valaistu, tulee näkyväksi; välillä hennon läpikuultavana, välillä vahvana juuria muodostaen.
Lumen ja luonnon herättämä verkosto ei kiinnitä minua vain Helsinkiin vaan myös omaan identiteettini. Minuun on kirjoitettu metsän tuoksu, pakkasen raikkaus ja lumen tuoma valo. Kylmyys saa minut näkemään lämpöä tutuissa tavoissa ja valaistuissa ikkunoissa ja kokemaan yhteyttä jurottaviin kanssaihmisiini, jotka kohtaavat toisensa lämpimästi, kunhan heidät jätetään rauhaan heidän niin halutessaan. Rauhaa haluan itsekin, käännyn sisäänpäin ja katson itseäni, ja kohtaamiset ystävien kanssa valaisevat varjoon jääneitä kohtia, herättelevät niitä henkiin. Tutkailen niitä itsekseni, metsässä ja merenrantapolulla, talvea aistien, hengitän lumen tuoksua syvään.
Viimeisimmät kommentit